Ihmisen mittainen intohimo ja työn imu

The road to greatness can take you to the edge

Katsoin dvd:ltä parin vuoden takaisen Whiplashin, joka sai kolme Oscaria ja viisi Oscar-ehdokkuutta. En ennalta tiennyt elokuvasta mitään. Katsomiskokemus jäi mieleen mylläämään. Voiko pakkomielteinen intohimo muutttua voimauttavaksi?

Whiplash on tarina nuoresta rumpalista Andrew’sta, hänen opettajastaan Fletcheristä ja heidän oppipoika-mestarisuhteestaan. Kun hiukan pintaa raapaisee, teemaksi paljastuu pakkomielteeksi muuttuva intohimo, joka puskee molempia kohti omia tavoitteita. Intensiteetti kasvaa ja kuilun partaalle tullaan, kun vastakkain on kaksi vahvaa egoa.

Andrew on nuori lahjakkuus, joka pääsee arvostettuun musiikkikouluun ja sen huippuorkesteriin valmiina tekemään kaikkensa. Hän haluaa legendaarisen Buddy Richin veroiseksi rumpaliksi. Karismaattinen orkesterinjohtaja Fletcher ryhtyy ottamaan tulokkaasta mittaa ja koulimaan tätä kovimman kautta. Fletcher on Andrew’lle pain in the ass. Whiplash on tarina hurjasta intohimosta ja sen hinnasta mutta myös tarina kasvusta: kovat tavoitteet ja kova työ voivat johtaa maaliin. Pain is so close to pleasure.

Ohjaaja Damien Chazelle käsikirjoitti ja ohjasi lyhytelokuvan Whiplash vuonna 2013 ja sai siitä Sundancen elokuvajuhlien lyhytelokuvapalkinnon. Chazellen esikoiselokuva Guy and Madeline on a Park Bench (2009) on pienen budjetin jazz-musikaali ja osa hänen akateemista opinnäytettään. Vuonna 2014 Chazelle laajensi Whiplashin kokopitkäksi elokuvaksi, jonka hän käsikirjoitti ja ohjasi.

Whiplash tarkoittaa piiskaniskua. Piiskaniskuvammalla tarkoitetaan Terveyskirjaston mukaan ”kiihtyvyys-hidastuvuusmekanismilla niskaan suuntautuneen energian synnyttämää vammaa”. Fletcher piiskaa valmentajana armotta Andrew’ta, joka treenaa tuskasta piittaamatta niin kiihkeästi, ettei välitä vammoistaan.

Jännitteinen suhde palvelee molempien päähenkilöiden tarpeita. Andrew’lla on unelmansa. Fletcher testaa aloittelevan muusikon potentiaalia äärirajoille selvittääkseen, onko tämä kestävää ainesta. Andrew rummuttaa sormet verillä, Fletcher ottaa masokismiin alttiista oppilaastaan kaiken irti. ”Nopeammin. Nopeammin”, Fletcher vaatii. Hän alistaa, nöyryyttää, simputtaa.

Fletcher käyttää Andrew’ta epäröimättä oman unelmansa toteuttamiseen. Tuo unelma on täydellisen soinnin jazzorkesteri. Unelmansa vuoksi hän usuttaa nuoret muusikot toisiaan vastaan ja oikkujensa kohteeksi.

J. K. Simmons loistaa kauhuopettajana. Hän tekee Fletcherinsä vimmalla ja kuitenkin vangitsevan vivahteikkaasti pienimpiä ilmeitä myöten. Simmonsin roolityössä on kovuutta ja herkkyyttä. Miles Teller Andrew’na on roolissaan taitava. Hän näyttelee yksiulotteisemmin kuin Simmons, mutta rummutus sujuu suvereenisti. Teller on soittanut rumpuja 15-vuotiaasta saakka.

Elokuva huipentuu Duke Ellingtonin klassikkokappaleen Caravanin huimaavaan tulkintaan. Se jää pyörimään tajuntaan pitkäksi aikaa kuten myös Fletcherin ja Andrew’n sähköinen opettaja-oppilassuhde. Ja Fletcherin hymy.

Whiplash sai pohtimaan intohimoa alkuvoimana, jonka vaikutus voi heilahtaa tuhoavaksi tai nostattavaksi. Ihmisen mittaista intohimoa. Työn intohimon imua saan onnekseni kokea omassa työssäni niin Tekstitaivaassa kuin Aallossa. Se on arjen ekstaasia, josta mentaalivalmentaja Minna Marsh kirjoittaa uutuuskirjassaan Intohimo.

Työni ei sisällä Andrew’n tai Fletcherin toiminnan extremeluonnetta, mutta sytyttävää se on. Kun opiskelija tulee juttelemaan ideastaan silmät loistaen tai ratkomaan aiheensa rajausta, olen läsnä hänelle. ”Mistä mä löydän sopivan haastateltavan?” ”Mä ajattelin tehdä tästä kehittämishankkeen, mut miten mä suunnittelen siihen kuuluvan kirjoittamisen?” ”Mä kokeilen sitä silmukointia ja lumihiutalemenetelmää?” Minä vuorostani kuuntelen, kyselen ja yritän oivalluttaa.

Sytyn ohjaukselle, opinnäytteen tekijöiden prosesseille. Innostun ohjattavistani. Sytyn prosessien parantamiselle. Sytyn oppijoiden halusta oppia ja tehdä omaa juttuaan. Ohjaustyö voimauttaa.

Juuri näinä aikoina saan iloita kolmesta toteutuvasta opintopiiristä ja useasta yksilöohjauksesta. Kun prosessit johtavat valmiisiin opinnäytteisiin ja tuottavat työelämään uusia osaajia, olen työstäni vahvistunut ja onnellinen.

Mikä sytyttää sinut omassa työssäsi?

Mainokset

Tekstinohjaajien suonenvetoa ja kimppakivaa

On tärkeää ja ihanaa, kun voi rakentaa ja jakaa yhdessä.

Yhdessä saamme aikaan enemmän kun opimme myös toisiltamme.

Juteltiin hiljattain perjantaipalaverissa kollegojen kanssa opinnäytteen tekijöiden tekstinohjauksesta. Meitä tekniikan alan kandidaattiseminaarin kirjoitusviestinnän opettajia ja tekstinohjaajia on Aallossa parhaillaan kahdeksan. Uiskentelemme ohjaajapoolissa. Pinnalla pysytään, vaikka joskus voi iskeä tekstisuonenveto. Orpo olo.

Tekstinohjauksen linjaukset ja prosessi ovat yhtenäiset, mikä tuo poolilaistenkin elämään ryhtiä ja turvaa. Jokainen kuitenkin ohjaa persoonansa ja kokemuksensa kautta, joten linjaukset ovat yleisiä. Yksittäisen tekstin palautteenannon hetkellä ohjaaja on yksin vastuussa teoistaan.

Koulutusohjelmat ja niiden toimintakulttuurit taas ymmärrettävästi eroavat toisistaan vahvastikin. Siinä missä tuleva koneinssi tutkii hitsaustekniikoita tai moottoreita, arkkitehdiksi opiskelevaa kiinnostavat puukerrostalot tai opiskelija-asunnot.

Taiteen ja suunnittelun opiskelijat voivat intoutua asustevaljaista, ergonomisesta rumpalintuolista tai kahvibrändin graafisesta ilmeestä. Joku sukeltaa tutkimaan opettajan karismaa, toista kiehtoo ristiriita taidekasvattajan ja vapaaehtoisauttajan roolien välillä.

Yhtä kaikki: moni kaipaa tukea ja vinkkejä pukeakseen tutkijan intohimonsa sanoiksi. Ytimessä on tarve tehdä työnsä näkyväksi niin itselle kuin muillekin. Tekstimatka ottaa aikansa ja tarvitsee pedagogisesti oivaltavaa – ja oivalluttavaa – ohjausta. Siksi yliopistot ja korkeakoulut tarjoavat sitä perustutkinnon suorittajille. Me tekstinohjaajat teemme työtämme, jotta opiskelijat saavuttaisivat intohimonsa (aluksi) hämärän kohteen.

Mistä tekstinohjaajan tekstisuonenveto sitten syntyy?

Suonta alkaa vetää eri syistä. Jokainen tekstinohjaaja tunnistanee näistä omansa:

  • kiire
  • tekstiruuhkat ja -piikit
  • oma perfektionismi
  • myönteisten rutiinien puute
  • kokemuksen puute
  • yksin tekemisen tuottama yksinäisyys ja epävarmuus.

Tekstinohjaajina kasvamme pestimme myötä. Tietoa voimme opiskella ja oppia. Taito taas kasvaa ajan mittaan, kun kokemus karttuu. Työssämme on paljon hiljaista tietoa, joka tulee kätevästi näkyväksi yhteisissä keskusteluissa. Hyviksi todetut käytännöt kannattaa vinkata kollegoille. Ne huonotkin kannustan jakamaan, vaikka kirpaisisikin. Opitaan kimpassa.

Ohjattavalla on lupa ja oikeus saada asiantuntevaa tekstinohjausta. Sitä muun muassa poolimme ohjaajat antavat. Meillä on siihen koulutus, ja kokemus kasvaa pelottoman tekemisen myötä. Kokeneemmat poolilaiset toimivat uusien kollegojen mentoreina, mikä rikastuttaa omaakin työtä. Itse nautin valtavasti niin ohjauksesta kuin mentoroinnista. Molemmissa on kyse auttamisesta.

Suosittelen tekstinohjaajille verkostoitumista niin oman alan kollegojen kanssa kuin yli koulutusalojen. Facebookissa on vetämäni ryhmä Opinnäytteen kirjoittamisen ohjaus, joka on epävirallinen ja -muodollinen keskustelun ja kehittelyn paikka.

ohjaustyonopas

Virikkeellisiksi työkaluiksi käyvät esimerkiksi Sanna Vehviläisen Ohjaustyön opas ja Kimmo Svinhufvudin väitös Opinnäytteen kirjoittaminen vuorovaikutuksena. Mari Murtosen arvio Vehviläisen oppaasta antaa osviittaa (Yliopistopedagogiikka 9.12.2014).

Kaltaiseni nomadit tekevät tätäkin työtä osin hofficeissaan eli kotitoimistoissaan tai omissa työhuoneissaan. Olo saattaa tuntua hetkittäin yksinäiseltä., ote kirvota. Tekstiputken tekstimassat aiheuttavat helposti tekstikrapulan. Sitä ei ole kiva potea yksin.

Parasta on tekstinohjaajien suora vuorovaikutus. Ehkäpä me tekstinohjaajat voisimme perustaa opintopiirejä! Yhdessä saamme aikaan enemmän ja parempaa. Kimppakivaa!